Hallituksen pakkolaista

(Puhe eduskunnan täysistunnossa 12.11.2007) 

Arvoisa puhemies! Nyt ollaan siinä historiallisessa tilanteessa, toistan, historiallisessa tilanteessa, johon tasa-arvotupo ja koulutettujen naisvaltaisten matalapalkka-alojen parantamiseksi lausunut katteettomat vaalilupaukset ovat johtaneet. Nostatettiin toivo-kampanjalla toiveet kattoon, otettiin vaalivoitto ja laitettiin toivo takaisin kampanjakaappiin. Nyt, kun hoitoalan ammattilaiset sitten peräävät annettuja lupauksia, niin vastataan, että ei toivoa. Onneksi jäi kuitenkin korvat, joihin voi antaa korvatillikoita.

Tämä käsittelemämme asia on nyt johtanut pisteeseen, jota voidaan pitää suomalaisen terveydenhuollon tulevaisuuden taitekohtana. Vuosia kasautuneet paineet ovat paisuttaneet pallon räjähdyspisteeseen, johon hallituksemme on tarjoamassa ratkaisuksi nauloja. Niillä puhkaistaan pallo riekaleiksi ja naulataan julkisen terveydenhuollon arkunkansi lopullisesti kiinni.

Tämän kriisin avainsanaksi on noussut potilasturva. Potilasturvallisuus on kaikkia meitä kansalaisia koskettava seikka; miten se voidaan turvata yhteiskunnassamme, miten sen toimivuus taataan niin työtaistelun aikana kuin sen jälkeenkin hamaan tulevaisuuteen? Tehyn työtaistelun ollessa päällä ja hallituksen linjattoman toiminnan ansiosta on tilanne kärjistynyt niin, että voi mieltää nyt vaakakupissa olevan potilasturvallisuus työtaistelun aikana ja potilasturvallisuus sen jälkeen.

Keskustan, kokoomuksen, vihreiden ja Rkp:n esittelemä niin sanottu pakkolaki on ratkaisu, jolla ei tosiasiallisesti pystytä takaamaan potilasturvallisuutta työtaistelun aikana alkuunkaan. Laki voi luoda illuusion turvallisuudesta, mutta se on kuin pahvinen sillankaide, näyttää turvalliselta, mutta kun siihen nojaa, niin putoaa. Kun esimerkiksi tiedotusvälineissä usein esille otettu tehohoitoa vaativa keskonen syntyy, on hänen selviytymiseensä jokainen minuutti ja jokainen osaston ammattihenkilö erittäin tärkeä. Tarvitaan henkilöstön sataprosenttinen panos. Pakkolaki tuudittautuu kuitenkin siihen, että nämä keskoset ja muut pikaista hoitoa vaativat henkilöt voitaisiin hoitaa parinkymmenen prosentin henkilöstöpanoksella ja vieläpä niin, että hoitajat voidaan siirtää omalta erikoistumisalalta toiseen, uuteen työympäristöön, uusien laitteiden pariin. Maalaisjärkikin sanoo, että sairaanhoidon eri osa-alueet vaativat niin erilaista spesiaaliosaamista, ettei se voi onnistua. Ja kenellä on vastuu, jos joku menehtyy vääränlaisen hoidon takia? Miten vanhustenhoitoon perehtynyt sairaanhoitaja, eläkeläinen, voi toimia lakon aikana esimerkiksi kätilön tehtävissä? En usko, että se toimii.

Potilasturvan kyseenalaistaa myös se, millainen motivaatio on työpaikalleen pakotetulla hoitajalla. Palautetta on paljon tullut sähköpostissa. Erään sairaanhoitajan palautteesta sai lukea seuraavanlaista tekstiä, joka kertoo aika paljon niistä mielialoista: "Millaista hoitoa luulette saatavan hoitajilta, jotka on pakotettu töihin? Kun ihmiseltä riistetään hänen oikeutensa, on hyvin luultavaa, että hän sairastuu henkisesti. Miten luulette uupuneen, nujerretun ja toisaalta vihaa kiehuvan hoitajan jaksavan vastata potilaiden tarpeisiin? Ei raiskatultakaan kysytä, haluaako hän seksiä, ja pakkoseksissä on turha odottaa kovinkaan miellyttävää kohtaamista. Samoin pakkotyössä ei voi odottaa, että kohtaamisen taso olisi lähelläkään sitä, mihin on totuttu. Potilaista pitää pitää huolta, mutta ei pakkohoidolla, vaan saavuttamalla nopeasti sovitteluratkaisu, jotta hoitajat jatkavat työssään paitsi nyt myös tulevina kuukausina ja vuosina." Tässä siis teksti erään hoitajan tuntemuksista, joka on aika synkän kuuloista tekstiä.

Arvoisa puhemies! Pakkolaki ei takaa potilasturvallisuutta työtaistelun ajaksi, mutta pitkällä tähtäimellä heikentää sitä vaarallisella tavalla. Hoitohenkilökunta saattaa rangaistuksen uhan pelossa palata työpaikoilleen pakkolain määräämäksi ajaksi, mutta mikä laki estää heitä vaihtamasta alaa tai lähtemästä ulkomaille töihin, kun työtaistelu on ohi? Nyt, kun kutsumustyötä tekeville ammattilaisille on näytetty kaapin paikka ja se, kuinka paljon heidän työtään arvostetaan, vaarana on, että tämän pakkolain seurauksena meille tulee erittäin vakava pula ammattitaitoisista sairaanhoitajista, tulee joukkopako, hoitajat katoavat. Nuoret eivät halua enää opiskella alalle, joka pysyy edelleen alipalkattuna, entistä kuormittavampana ja entistä aliarvostetumpana. Joudummeko tilanteeseen, jossa alipalkattu terveydenhoitoala houkuttaa enää ainoastaan maahanmuuttajia? Mikä on potilasturvallisuuden tila silloin, kun potilaalla, lääkärillä ja hoitajalla ei ole yhteistä kieltä? Hallituksen kaavailut saattavat siis heikentää potilasturvaa oleellisesti ja sen vaikutus voi olla hyvin pitkäaikainen. Haluammeko sitä? Tuskinpa.

Arvoisa puhemies! Ennen vaaleja kaikki olivat sitä mieltä, että hoiva-alan henkilöstö on alipalkattua ja työssään ylikuormitettua. Kaikki tiedostivat, että ala tarvitsee lisää käsipareja ja siksi alan vetovoimaisuutta tulisi lisätä työoloja parantamalla, henkilökuntaa lisäämällä ja palkkoja nostamalla selvästi yli yleisen tason. Poliittista tahtoa terveydenhuollon ja sitä kautta potilasturvan parantamiseksi siis luulisi olevan. Asioiden pitkäjänteiseen kehittämiseen auttavat joskus rakenteelliset muutokset, toisinaan alan markkinointi, usein myös raha. Tämän hetken taitekohta ylittyy kestävällä tavalla vain riittävällä taloudellisella panostuksella, vai onko raha hallitukselle tärkeämpi kuin siellä keskoskaapissa olevan lapsen henki?